Sueril, 2. Roudanaikaa

Se oli rauhallinen päivä Suerilissa, kuten oli ollut koko syksyn. Jagrinrannan paronitar, lady Ymira, oli aivan kesän lopussa nostanut meteliä kalmoista. Kun kalmanritarien ja Jagrinrannan omat joukot eivät kuitenkaan löytäneet niistä jälkeäkään, olivat puheet kävelevistä kuolleista kuihtuneet vuoristolaishuhuiksi.

Vuoristolaiset olivatkin tyystin toinen huolestuttava asia, ritari Batukoke mietti kävellessään linnan muuria pitkin. Hieman näiden kalmohuhujen leviämisen jälkeen olivat kaikki vuoristolaiset palanneet kotiinsa vuorimaille, eikä mikään rahallinen houkutus riittänyt palauttamaan heitä riviin. Liikkui puheita, että vuoristolaiset olivat yhdistäneet voimansa: että voimakas klaanipäällikkö Ysberin olisi saanut heimot ja klaanit omaan valtaansa. Se oli todella vaarallinen asia. Aikaisemmin olivat paronit ja kreivit olleet yhteydessä lähinnä yksittäisiin klaaneihin ja luoneet niiden kanssa sopimuksiaan, mutta nyt, yhden hallitsijan alaisina vuoristolaiset olivat uudella tapaa uhka. Tämän Ysberinin käsissä oli nyt valta päättää, keitä vuoristolaiset tukisivat konflikteissa.

Mutta se ei ollut ainoa Batukoken mieltä painava asia: huhuja paronien levottomuudesta oli yhä enemmän. Jotain oli sattunut Siegbergissä tai Jagrinrannassa, huhut eivät olleet yksiselkoisia, ja nyt Harmaavirtojen paronin poika oli menehtynyt. Harmaavirtojen paroni Ilchuk oli raivoissaan Siegbergin Ulfeidille, miehelle joka oli ottanut pojan suojelukseensa. Nanatan taas oli astunut nopeasti tukemaan raivoisaa Ilchukia, ja niin sodan uhka oli jälleen ilmassa – kuuden rauhan vuoden jälkeen.

Tämän vuoksi oli paroni Ulfeid kutsunut kreivin ensimmäisenä miekkana kaupungissa olleet joukot harjoituksiin kentälle. Siispä linnan ja kaupungin vartiointi oli jätetty paronin hirdille, hänen uskollisimmille sotureilleen. Heitä johti Batukoke itse.

Batukoke ei pitänyt Ulfeidista, ei sitten lainkaan. Sillä miehellä oli enemmän vallanhalua ja kunnianhimoa kuin oli järkevää. Ulfeid oli lähinnä voimalla ja uhittelulla saanut itselleen nykyisen asemansa, joka kuuluisi Batukoken mielestä pikemminkin Nanatanin paroni Heimskrille. Jos asiat olisivat toisin, kreivikunnassa olisi edelleen rauha eikä uusi kierros paronisotia siintäisi taas horisontissa.

Tästä sodasta tulisi vaikea. Heimskr oli tunnettu soturi takanaan suuret sotajoukot, mutta Ulfeidilla oli liittolaisenaan Jagrinrannan Ymira ja miehen tiedettiin olevan myös paroni Yesugein, kreivin senesalkin hyvä ystävä. Sekään ei ollut poliittisesti lupaava asia: senesalkki ja ensimmäinen miekka hoitivat käytännössä kahdestaan Harginlaakson politiikkaa. Senesalkki päätti keiden ääni tulisi kreivin kuultavaksi, ja paroni Ulfeidin vastuulla puolestaan oli kreivin suojeleminen ulkoisilta uhilta. Yesugei ei sentään osoittanut mitään kunnianhimoa, mutta mies oli poliittinen eläin, melkeinpä Ulfeidia vaarallisempi. Ulfeid kyllä näyttäisi todelliset kyntensä avoimesti aikanaan, mutta Yesugein miekka tulisi takaapäin, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaa.

Joukot olivat palaamassa, Batukoke huomasi. Virta sotilaita taivalsi kohti linnaa, kulkien kaupungin läpi. Hän näki, että monet vuoristolaisten varusteissa kulkevat olivat edelleen uskollisia kreiville. Batukoke muisti elävästi päivän, jona lukuisat vuoristolaiset olivat lähteneet pois kuukausi takaperin, kreivin ja Ulfeidin pyynnöistä välittämättä. Batukoke oli ollut varma, ettei ketään ollut jäänyt, mutta kolmesataapäisen sotajoukon sekaan oli ilmeisen helppo kadottaa muutama.

Seuraavassa hetkessä Batukoken huomio kiinnittyi joukkojen tabardeihin. Ne eivät välkehtineet silmissä punakeltaisina kreivin värejä tunnustaen, vaan olivat punavalkeita. Ja seassa vilkkui myös sinivalkoisia tabardeja. Hän tiesi mitä se merkitsi ja kirosi tarkkaamattomuuttaan.

Liian lähellä joukot nostivat viirinsä, Siegbergin ja Huvskulin viirit. Batukoke avasi suunsa huutaakseen hälytyksen ja sulkeakseen portin, mutta samassa viiltävä kipu iski häntä kainaloon, juuri haarniskanpalasten väliin. Hän lysähti polvilleen maahan, veri haavasta valuen. Toisella kädellään hän haparoi miekkaansa, muttei saanut siitä vakaata otetta.

Syrjäsilmällä Batukoke katsoi lyöjäänsä, joka nyt seisoi hänen edessään. Tämä oli pitkä mies, pukeutunut tummaan tunikaan ja kasvoiltaan turbaanin kätkemä. Mies kohotti miekkansa vaiti ja löi laajalla kaarella, mutta Batukoke torjui iskun, karjahtaen samalla kivusta iskun koko voiman heijastuessa hänen vielä ehjään käteensä miekan kautta. Hoiperrellen hän nousi ylös ryhtyäkseen viimeiseen epätoivoiseen taisteluun, mutta mies ei odotellut vaan iski viipymättä uudelleen. Batukoke torjui iskun raskaasti ja vilkaisi nopeasti kohti portteja.

Vihollissotajoukko oli jo surmannut porttivahdit ja jalkaväkeä vyöryi sisään. Muureilta ei ollut missään vaiheessa edes ehtinyt kantautua huutoja, ja viimeisetkin vartijat vaiennettiin parhaillaan varsijousien vasamilla. Miehen takana näkyi kolme ruumista lisää: hirdin eliittiä, Batukoken alaisia monen vuoden ajalta. Tämä mies oli ammattilainen.

Uusi isku ja välitön torjunta ennen kuin Batukoke ehti ajatella, mitä teki. Hän tunsi suolaista kirvelyä silmillään, hiki valui kypärän alta. Hän syöksähti eteenpäin hyökätäkseen, mutta mies hyppäsi muurinharjalle ja siitä Batukoken taakse, ja iski veitsen syvälle hänen polvitaipeeseensa. Batukoke karjaisi ja kaatui polvilleen. Se oli ohi, kaikki oli ohi. Sydänlinnasta kuului kiljahduksia ja miekkojen helinää. Ne paskiaiset aikoivat tappaa kaikki. Hänen silmissään sumeni ja hän vajosi pimeyteen.

Usvaa. Se oli mitä hän näki ensin, mutta sitten katse terävöityi hieman. Hän oli lattialla, vatsallaan. Verenvuotoa ei tuntunut olevan mutta vasenta jalkaansa mies ei tuntenut kunnolla. Muutenkin aistit olivat hieman sekavat. Hänen vierellään seisoi kaunis papitar, joka katsoi häntä ruskein, surullisin silmin.

"Herrani, hän virkoaa", nainen lausahti tyynesti. "Ykseyden voima on tehnyt tehtävänsä."

"Ykseydelle ylistys", vastasi tuttu ääni hänelle. Paroni Ulfeid. Tietenkin. Tämän täytyi siis olla hänen lemmikkipapittarensa Dalla. Keväällä oli levinnyt huhupuheita, että nainen olisi pyhimys, Ykseyden koskettama. Batukoke ei laittanut juuri arvoa tällaisille huhuille.

"Petturi", Batukoke sihahti hampaittensa välistä.

"Ah", sanoi toinen ääni – paroni Yesugei, istumassa paroninistuimella. Tietenkin! Tämähän oli kreivin veli, siispä mahdollinen manttelinperijä. "Pelkäänpä, että arvon ritari on hieman erehtynyt."

"En ole erehtynyt, vallananastaja", Batukoke kähisi, yrittäen nousta ylös. Hänen silmänsä sumenivat mutta voimiensa äärillä hän nousi polvilleen. Samassa hän tunsi selässään kaksi terävää keihäänkärkeä. Ne pistivät ihoon ja nirhaisivat sen pintaa, mutteivät tunkeutuneet syvemmälle. Hänet siis haluttiin elävänä. Se oli sentään lohtu.

"Vihasi on ymmärrettävää", Yesugei jatkoi. "Tiedän hyvin miltä tämä näyttää. Mutta mitä sanoisit, jos meillä olisi kiistattomia todisteita sen puolesta, että kreivi oli liittoutumassa Holmlandin kuninkaan kanssa – kuninkaan, joka myös tavoitteli Pohjoisen kuninkuutta kuningas Horgrimin kuoleman jälkeen – että kreivi itse oli petturi ja vieläpä hullu."

"Valheita!" Batukoke sylkäisi. "Valheita ja petosta! Muut kreivit kyllä näkevät tekonne sellaisena kuin se on: vallankaappauksena!"

"Mutta tulevatko he tekemään mitään sen eteen?" Yesugei jatkoi, "Eivät. Harginlaakso on meidän hallussamme. He eivät halua asettaa joukkojaan meitä vastaan, eivät nyt, ja minä olen laillinen perijä. Meillä on legitiimi syy toimintaamme ja asetamme kreivinistuimelle legitiimin perijän. Todellinen kysymys on, mitä sinä aiot tehdä, arvon ritari?"

Ulfeid viittoi kädellään ja keihäänpistot selästä katosivat. Nyt oli valinnan aika.

Batukoke punnitsi tarkkaan. Hänen isänsä oli ollut ritari ennen häntä ja oli opettanut, että kreivit tulivat ja menivät, mutta uskollisuus säilyi. Jos hän ei kumartaisi Yesugeille, hän heikentäisi tämän legitimiteettiä, mutta ei myöskään eläisi kovin kauaa. Jos hän taas kumartaisi, saattaisi hän säilyttää asemansa ja arvonsa – ei varmasti entisellään hirdin jäsenenä, mutta nämä liittolaiset varmasti keksisivät hänelle uutta tekemistä. Ja vanha kreivi oli heikko. Hän antoi paroniensa mellastaa vapaasti kreivikunnassaan, ja sen seurauksena paronit olivat ottaneet vallan käsiinsä. Kenties tämä oli vain luonnollista.

Batukoke nousi seisomaan, tunnustellen jalkojaan. Ne kantoivat, Ykseydelle ylistys. Hän ei ehkä taistelisi enää jalkavammansa takia, mutta hänestä olisi edelleen ratsumieheksi. Kenties nyt oli aika pysyä elossa, olla uskollinen kreivikunnalle eikä kreivin henkilölle. Hän painoi hitaasti, vastentahtoisesti, vasemman jalkansa uudelleen maahan, irvistäen tuoreen haavan kivusta, veren pulpahdellessa vasten siteitä. Viimeiset sentit tulivat vastaan nopeasti ja metallin kolahdus kaikui salissa, joka oli äänetön hänen hengitystään lukuun ottamatta. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Varovasti Batukoke nosti oikean jalkansa ylös, laski kätensä jalan päälle ja painoi päänsä.

"Herra kreivi", hän ähisi ääni koettelemuksista karheana, sanansa tarkkaan asettaen. Kyynelet valuivat kuumina virtoina pitkin poskia, mutta vaihtoehtoa ei ollut, vaihtoehtoa ei ollut... "Miekkani... on teidän... Henkeni... on teidän."